Putosin syyslomalla, pahasti. Muistan että tipuin alaselkä edellä, pyörin maassa, jäin mahalleni ja sattui. Pysyin tajuissani ja sanoin itse että tarvitaan ambulanssi. Omilla jaloillani en olisi kentältä ylös noussut enää sen illan aikana. Mitään vakavampaa ei sattunut, kävelin itse ulos tk:sta kippulääkkeiden avulla. Lonkkani on edelleen kipeä, en pysty juosta, enkä nostaa jalkaani ilman kipua. Palasin hevosen selkään heti seuraavana päivänä, vaikka kipeää vielä tekikin. Kaikki tuntui muuten samalta kuin ennen. Eipä tunnu enää, pelko palasi.
otEn pelkää hevosia, mutta pelkään jotain tapahtuvan ollessani ratsailla. Pelkään putoavani jälleen. Hevosen ei tarvitse kuin säikähtää pienesti, ja voin samantien heittää hanskat tiskiin loppuratsastuksesta, en osaa rentoutua. Keho jännittyy odottamaan uutta säikähdystä ja kaikki keskittymiseni menee siihen. Nyt tarvitaan rohkeutta, periksiantamattomuutta ja voimaa, henkistä voimaa. Välillä se tuntuu niin vaikealta olla rohkea, kun itsesuojeluvaisto on noussut. Unelmista kuitenkin kuuluu pitää kiinni ja pelot kuuluu voittaa. Olen aina haaveillut kilpakentistä, rakastan kilpailemista. Enkä aio antaa periksi. Välillä pelko saa otteen, ja vaatii paljon päästä irti siitä otteesta, mutta uskon, että siinä onnistuu kun jaksaa yrittää. Ja aion kyllä yrittää, niin useasti kuin mahdollista. Aion saavuttaa unelmani, ne ovat kuitenkin sen arvoisia.
♥lla: Venla


Ei kommentteja:
Lähetä kommentti