Meidän tarina.

Heippa! Jaan teille nyt tarinan musta ja blogissa sillointällöin esiintyvästä tummasta, puolaisesta nelijalkaisesta, Kertusta. Aloin ratsastaa Kerttua 3.11.2014. Sitä ennen olin ollut kysyisellä tammalla pari kertaa tunnilla ja menettänyt sydämeni sille täysin. Kerttu teki joitakin tunteja, mutta lopulta olin itse ainoa, joka sitä ratsasti. Kertulla on selässä oletettavasti synnynnäinen vaiva, joka alkoi oireilla silloin kun tammalla kisattiin ja valmentauduttiin aktiivisesti esteillä. Lomailun jälkeen se siirtyi tekemään muutaman tunnin, ennenkuin sovittiin, että alan liikuttamaan sitä. Selkä meni talvipakkasilla pahemmaksi ja n.kuukauden ajan ratsastin Kerttua ilman satulaa, hevosen fiilisten mukaan. Jos ravi oli epäpuhdas, käveltiin. Teimme kaiken hevosen ehdoilla, varovasti päästen eteenpäin. Saatoin välillä saada viikon ajan vain kävellä, ja ottaa pari ravipätkää. En ole kertaakaan, pian yhdeksän kuukauden jälkeen ajatellut etten jaksaisi, tai että mua ei kiinnostaisi.

Marras-joulukuun vaihteessa.

Nyt kerron kuitenkin täysin hienostelematta kaikista näistä yhdeksästä kuukaudesta. Mä oon aina ollu ihminen, joka tekee mitä pyydetään, erityisesti eläinten eteen. Multa ei tarvinnu edes kysyä, että haluanko liikuttaa Kerttua. Se oli sanomattaki selvää. Olin valmis kestämään kaiken ja hoitamaan hevosen kuntoon. Ainoa tavoite tuolloin oli, että se vielä joskus liikkuisi puhtaasti. En ajattelut, että me oltais vielä joskus täs tilantees ku nyt. Ensimmäinen tunti. Käynnissä ja ravissa Kerttu haki muotoa ja tottakai se tuntu kivalta mennä sellasella hevosella. Laukassa en osannu istua yhtää. Se oli ihan kidutusta mun takamukselle. Kerttu on istunnalle herkkä, ja mun ei tarvinnu nojata ku milli liikaa eteenpäin ja hevosen pysähty. Tätä tapahtu alkuaikoina tosi paljo. Voin vaan kuvitella miltä meidän meno näytti muiden mielestä, eikä se kivaa ollut itsellekään. Silti joku tuossa tammassa sai mut kiinnostumaan. Se näytteli hampaitaan monet kerrat karsinas, ja oli muutenki rauhattoman olonen.

Ilman satulaa en meinannut aluksi pysyä selässä ollenkaan. Ravissa pomppi kamalasti ja tasapaino meinasi mennä. Laukassa istuminen oli ihan ok silloin ku tamma laukkas edes muutaman askeleen ilman vaihtoja. Se oli yks meidän ongelmista. Kerttu ehti yhden pitkän sivun aikana vaihtaa laukkaa lukemattomat kerrat. Ei auttanu ku istua kyydissä, ja jotenki onnistuin sielä aina pysymään. Kerttu myös pukitti usein. Tuosta ajasta ainakain tasapaino ja istunta kehittyi huikeesti. Tammikuussa saatiin vihdoin sopiva satula ja päästiin tekemään jotain kunnolla. Oli ihan mahtava fiilis aina, jos hevonen edes ravas pätkän ilman tahtirikkoja ja turhaa epäpuhtautta. Olin tallilla aina, lähes enemmän ku kotona. Tallista tuli mulle toinen koti. Me kasvatettiin luottamusta ja ystävyyttä Kertun kans. Hiljalleen askel muuttui puhtaammaksi ja tahtirikot vähenivät. Tunneilla harjoteltiin kokoamista ravissa ja se on parhaiten jääny mieleen. Se tunne, ku hevonen liikkuu puhtaasti, tanssien, itseään kooten sun alla. Sitä ei voi edes kuvailla. Tunti tunnilta kehitystä alkoi näkymään. Puomeja ei ylitetty yhtäkään koko aikana. Seuraavaksi tuli mun onnettomuus. Teholta herätessä, mieleen tuli ekana Kerttu. Kuka sen hoitaa, kuka sen liikuttaa, koska pääsen kattomaan sitä? Itketti. Olin tehny paljo töitä hevosen eteen, sitte putoon jonkun ihan turhan syyn takia ja seuraavaksi herään teholta käsi kantositees, pää kipeenä. Jaksoin kestää jokaisen verikokeen, jokaisen ikävän asian, ku mietin kotiinpääsyä ja sitä että pääsen vielä ratsastamaan.

Pääsin kotiin muutamien päivien kuluttua, olin kotona pari tuntia, kunnes totesin äitille et nyt pitää päästä kattomaan Kerttua. Ei mua mikää estäny, särkylääkettä kurkusta alas ja ajomatka tallille. Muistan miten äiti talutti mut talliin, ku en meinannu kunnolla omilla jaloillani pysyä pystys. Porkkana kädessä kävelin hymyillen talliin ja pystyn vieläki muistamaan ihmisten epäuskoset ilmeet. Siinä mä seisoin jaloillani, hymyillen ja kysyin et saanhan mennä kattomaan Kerttuaa. Jaksoin kävellä tarhalle asti, ja kyllä onnenkyyneleet valu silmistä siinä vaiheessa, ku näin kuraisen, hämmentyneen nelijalkaiseni. Aika kulu, ja mun piti vähintään viikon välein päästä tallille. Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen talutin jo Kerttua talliin, toinen käsi kantositeessä ja harjailin sitä onnellisena helposti tunnin ajan. Kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen sain hylätä kantositeen, ja voi sitä ilon määrää kun oli molemmat kädet käytös. Taisin jo neljän viikon jälkeen olla kaverin hepan selässä kävelemässä loppukäyntejä. Eka kerta Kertun seläs oli ihan unelmaa. Kävelin ja ravailin vaan, mutta pelkästään se teki mut jo ihan älyttömän onnelliseksi. Siitä alkoi taas meidän kehitys.

Viikko sen jälkeen kun sain luvan taas ratsastaa.

Kehitystä tapahtu hiljalleen ja vihdoin hevonen liikku puhtaasti ja oli jo siinä tilanteessa, että uskallettiin ylittää este. Puomeja Kerttu ei ollut kuulemma koskaan kunnolla mennyt, mutta kun jaksoin yrittää, niin nyt vihdoin ylittyy puomitkin. Esteitä hyppään vaan hyvin harvoin, mielenvirkistyksenä ja silloinkin vaan pari hyppyä. En halua riskeerata hevosen terveyttä, ja kun tuo koulupuolikin sujuu hyvin, niin pysytään siinä :) Hyvinä päivänä menee nimittäin jo Helpon A:n asioita, ja siitä voin olla jo todella, todella ylpeä. Tää aika on kehittäny mua ratsastajana paljon. Meitä ratsukkona vielä enemmän, ja meitä ystävinä eniten. Ei oo sanoin kuvailtavissa, eikä kahden käden sormin laskettavissa miten usein tää tamma on poistanu mun murheet, saanu mut hymyileen ja elämään vaan päivä kerrallaan. Toivotaan että yhteistä taivalta olisi vielä paljon edessäpäin. Nyt saatte paljon kuvia lähiajoilta! 

♥lla: Venla